Pikapäivitystä

Maija tässä taas. Täällä "pienet" sateet vain jatkuvat. Vettä tulee kuin aisaa, kadut tulvivat ja nuorisokeskuksen portaikossa lirisee puro. En kuitenkaan valita! Elämä on antoisaa, erilaista ja kaunista. Eilinen auringonlasku sen todisti, Jumala on kaikista taiteilijoista se kaikista suurin ja ihmeellisin. Chapati (eräänlainen lätty) hillon kera on nam, ugali (maissipuuroa) ei. Ugali hillon tai minkä tahansa muun kanssa on siltikin yök. En voi sille mitään, että en lämpene tälle afrikkalaisten arkiruoalle. Onneksi meidän lähiravintola on todella oivallinen italialainen, mistä saa halpaa pizzaa ja ehkäpä maailman parasta kakkua!

Englannintunneilla ollaan keskusteltu viime viikkojen aikana naisten tasa-arvosta, jalkavaimoista, rahasta ja ties mistä muusta. Ihmiset ajattelevat täällä ihan todella eri logiikalla kuin mitä länsimaissa ja alan pikku hiljaa alistua siihen ajatukseen, että en vain kykene samaistumaan heidän ajatusmaailmaansa ja ehkä täällä se raha todellakin tekisi ihmiset onnellisemmiksi. Olen kertonut Suomen yksinäisistä vanhuksista, masentuneista nuorista ja loppuunpalaneista aikuisista ja vuodatukseni päätteeksi oppilaana hymyilevät minulle hämmentyneesti, naurahtavat ja ovat yhäkin sitä mieltä, että kyllä se raha siltikin on se ihmekonsti jolla elämä saadaan hymyilemään ja olo iloiseksi. Nämä keskusteluhetket ovat kuitenkin olleet antoisia ja on ollut mahtavaa saada ystävystyä enemmän paikallisten kanssa, vaihtaa ajatuksia ja edes yrittää astua ulos valkoihoisen turistin roolista.

Luinpas muuten kaksi aivan mahtavaa kirjaa: Joyce Meyerin The Battlefield of the Mind ja John Beveren Breaking Intimidation. Suosittelen lämpimästi kaikille kyseisiä kirjoja! :)

Mikko lupasi kirjoitella tänne omia kuulumisiaan jahka ehtiipi.

- Maisku

Uutisia arjen keskeltä

Elämä alkaa pikku hiljaa asettua aloilleen täällä Sansilla ja rutiinit pyörittävät arkea jo aika tehokkaasti. Stone Town on aivan ihana tuhansine pikku kojuineen, kahviloineen, mutkikkaine kujineen ja aina joskus jonkun talonnurkan takaa vilahtaa turkoosi meri. Aaaah, autuutta! Silloin tällöin karkaan yksikseni tutkiskelemaan noita idyllisiä kujia ja löytämään oman Stone Townini, enkä sitä mikä on kaikille tarjolla turistioppaiden ja karttojen kautta. Sansibar on vielä toistaiseksi sen verran turvallinen paikka, että myös valkoihoinen, nuori nainen voi liikkua täällä yksin suhteellisen rauhassa. Turismi kasvaa kuitenkin 10 % joka vuosi ja ennen niin tiukka muslimiyhteisö alkaa osoittaa maallistumisen merkkejä.

Päällisin puolin tämä paikka vaikuttaa lähestulkoon paratiisilta. Köyhyys, aids, kasvava rikollisuus ja huumeet ovat kuitenkin kolikon toinen puoli ja valitettavan moni edellä mainituista ongelmista ovat tavalla tai toisella turismin seurausta. Valkoihoinen on täällä aina rikas mzungu, josta helposti yritetään hyötyä kaikin mahdollisin keinoin ja vaikka kuinka yrittäisi elää samaa arkea paikallisten kanssa niin omaa ihonväriäänhän ei voi muuttaa. Olen kovasti joutunut pohtimaan nykyajan lähetystyön ja kristillisen kehitysyhteistyön toimivuutta ja oikeutusta. Kielimuuri ja kulttuurierot estävät minua täysin sopeutumasta yhteisöön, jossa tällä hetkellä elän ja vaikutan. Vaikka asuisin Tansaniassa seuraavat kolmekymmentävuotta puhuen täydellistä swahilia, uskollisesti sitoutuen paikkaan ja ihmisiin niin kykenisinkö koskaan täysin ymmärtämään afrikkalaista mentaliteettia ja ajatusmaailmaa? Myös Suomessa olisi paljon rakkaita ihmisiä ja läheisiä, jotka tarvitsevat tukea ja ystävää rinnalle kulkemaan.

Oli asia niin tai näin, uskon kuitenkin, että ihminen on onnellisimmillaan ollessaan sillä paikalla jolle Jumala on hänet asettanut. Jo näiden muutamien viikkojen aikana, jotka olemme täällä ollet, on elämäämme tullut ihmisiä joihin ystävystyä ja joille osoittaa Jumalan rakkautta monin eri tavoin. Sansibarin pieni, mutta varsin tiivis suomalaisyhteisö, yövartija Jackson, taloudenhoitajamme Rahma ja keskuksen muut työntekijät ovat niitä ihmisiä joiden rinnalla nyt kulkea, joilta oppia ja joita rakastaa. Näitä ihmissuhteita saa myös muistaa iltarukouksessa ken haluaa. :)

Onnellista ja kirpeän kaunista syksyä teille kaikille!!

- Maija

Ensimmäinen viikko takana...

Lentokoneesta näkyi loistavasti Kilimanjaro.

Eka viikko Sansibarilla on siis takana ja ensimmäiset kosketukset arkiseen aherrukseen ovat olleet upeita ja... hikisiä. Uskomaton kuumuus kohtasi meidät kun astuimme lentokoneesta ulos. Farkut ja t-paita oli viiminen virhe ja ne meni samantien "vaihtoon" kun pääsimme terminaaliin sisälle. Lämpöä on riittänyt joka päivä +30:stä aina +36:een asteeseen!
Joka paikassa on todella rehevää ja kaunista. Valkeat hiekkarannat reunustavat saarta, joka tuntuu kelluvan turkoosissa meressä keskellä Intian Valtamerta. Ensimmäinen viikko meni tutustuessa Stone Towniin ja niihin mahtaviin saloihin, joita se kätkee sisäänsä. Täytyy sanoa, että en ole koskaan käynyt niin sokkeloisessa ja tiiviisti rakennetussa kaupungissa kuin Stone Town on. Jos ahtaat mielessäsi vaajaa miljoona ihmistä neliökilometrille niin uskon, että se ei ole kaukana totuudesta. Kaupunki on kuitenkin täynnä pieniä puoteja, joista saa kaikkea autonvetoakselista nenäkarvojenpoistolaitteeseen ja jäätelöön. Kujat täyttyvät mahtavista tuoksuista ja kauniisti hymyilevistä ihmisistä, joiden ystävällisyys on sanoinkuvailematonta. Tärkeimmät paikat kuten "supermarketit", tori, kahvilat, posti, jne. tulivat nopeasti tutuiksi ja muutamassa päivässä olimme kuin kalat vedessä ihmisiä vilisevällä torillakin.
Asunnot nuorisokeskuksella olivat vaatimattomammat kuin olin aluksi osannut odottaa, mutta ensimmäisen päivän jälkeen se jo tuntui kotoiselta ja mukavalta. Nyt siitä on tullut koti.
Minä ja Mikko asumme samassa huoneessa (eri sängyissä) ja Maija saa nauttia yksin omasta "lukaalistaan". Huoneet ovat noin 8 neliön kokoisia ja niissä on molemmissa tuuletin ja ilmastointi. Maijan huoneesta avautuu parvekenäkymä suoraan tunkiolle. Sääskiverkot löytyy, joten malariahyttysistäkään ei ole tarvinnut olla huolissaan. Nuorisokeskuksella on töissä eräs kristitty nuori nainen, joka tekee meille todella maittavat ruoat sekä siivoaa huoneet ja pesee pyykit. (Hänen nimeä en uskalla tässä mainita, mutta muistakaa rukouksin). Siitä on ollut suuri apu, koska päivän aikana kuumuus vie voimat melko tehokkaasti ja intoa ruuan laittamiseen ei ole vielä tähän mennessä löytynyt. Meidän oleskelu nuorisokeskuksella on tuonut työttömälle nuorelle naiselle työn, josta me maksamme hänelle palkkaa joka kuukausi.
Täällä on saanut kuulla uskomattomia tarinoita siitä miten Jumala on pitänyt ihmisistä huolen, parantanut sairaita, ja antanut ihmisille toivon. Paljon on kuitenkin vielä niitä Jumalalle rakkaita ihmisiä, jotka tarvitsevat tuntea olonsa rakastetuksi, ja joiden puolesta saadaan rukoilla.
Islam näkyy voimakkaasti katukuvassa ja ihmisten puheissa. On mielenkiintoista miten ihmisten olemuksista ja puheista on erotettavissa pelkoa ja epävarmuutta. Täällä on suhteessa vähän rikollisuutta, mutta joitain tarinoita on pikku hiljaa alkanut kantautua meidänkin korviin. Rukouksia otetaan vastaan turvallisuuteen (ja kaikkeen muuhunkin) liittyen, koska murhia ja varastamisia täällä näyttää tapahtuvan, eikä ihmishenki täälläkään maksa mitään. Varastamisesta selviää hyvällä tuurilla käden katkaisulla, mutta joiden ihmisten mukaan siitäkin voi jo päästä hengestään. Varaa ei siis oo töppäillä pahemmin ja rahoistaan on pidettävä hyvä huoli.
Kuitenkin loppujen lopuksi täytyy sanoa, että Sansibar on murskannut suurimmatkin haaveeni sen ihanuudellaan ja uskomattomalla kauneudellaan! Jatkuva lämpö, aurinko, turkoosi meri, tuoksut, paikallinen ruoka ja juttutuokiot paikallisten kanssa, ai että! Voin suositella tätä jokaiselle tuntemalleni ihmiselle. Mutta älä tule vain hetkeksi. Tuu oikein ajan kans... =)
Jahas, pitääpä lähteä hinkkaamaan hammastahnaa snorkelin linsseihin. Huomenna lähetään saaren pohjoiskärkeen snorklailemaan ja kattoon josko siellä olis delfiinejä...
Kwa heri!

-Hannu-

Karibuni!

Maijan fiiliksiä: Ollaan Hannun kans Helsingissä nyt kolmatta päivää. Olo on epätodellinen. Neljältä iltapäivällä noustaan koneeseen ja Lontoon ja Nairobin kautta olisi tarkoitus lentää Zanzibarin lämpöön. Siellä on kuulemma pieni sadekausi meneillään ja pohdin kuinkahan pieni se tarkkaan ottaen on. Olisikohan ne kumisaappaat sittenkin pitänyt ottaa mukaan vai pärjäänkö vain äidin sateenvarjolla (niin äiti, jos satut kaipailemaan vaaleansinistä sateenvarjoasi niin se on minulla.) En vieläkään oikein ymmärrä, että se on menoa nyt, joten haaveilen lähinnä lentokoneruoasta ja omasta pienestä tv-ruudusta.

Salainen agentti Jänkäkoira hinkkaa dödöä kainaloon ja ihastelee itseään peilistä. Vuodet ovat uurtaneet jälkensä kokeneen soturin kasvoille ja hänen silmissään palaa lakkaamaton kaipuu nähdä elämän tarkoitus. Agentti vääntää krakansa tiukempaan, asettaa ladatun Colt .21:n koteloonsa vasempaan lahkeeseen, räkäisee oikean käden ojennettuun etu- ja keskisormen päähän ja yhdellä vedolla suoristaa kulmakarvansa taisteluasentoon. Missio "kadotettujen sielujen metsästys" on alkamassa. Salainen agentti tietää, että kaikki on mahdollista sille joka uskoo. SMACK!!!
Yhdella rakkaudellisella käden läimäyksellä (Maijan toimesta) Hannu on palautettu maan pinnalle ...

Näin ensimmäisen blogimerkinnän lopuksi Hannu ja Maija haluaisivat vielä kiittää Mikkoa, Katria ja Viljamia vieraanvaraisuudesta sekä etähalata kaikkia rakkaita ystäviään ja perheenjäseniään. Uutena vuotena nähdään! :) ...ainakin osaa teistä.